Keittiöpsykologiaa

08.11.2019, Ilu

Keittiöpsykologiaa

 

Tässä postauksessa yritän vastata urheilun psykologista puolta koskeneisiin kysymyksiin. Aiheeseen liittyy paljon henkilökohtaisia ja melko sensitiivisiäkin asioita, mutta koen tärkeäksi lisätä avoimuutta tälläkin osa-alueella. Ilokseni olen huomannut, että asia herättää laajaa kiinnostusta niin urheilun parissa kuin ”tavallisessakin” elämässä. Sanalla ”mielenterveysongelma” meinaa edelleen olla melko negatiivinen kaiku, jos sitä vertaa moniin muihin hyvin yleisiin terveysongelmiin tai sairauksiin. Ja täysin turhaan; kaikki ihmiset kun kohtaavat mielenterveyteen liittyviä ongelmia jossain vaiheessa elämäänsä. Suuri kiitos esimerkiksi Kiira Korvelle asian nostamisesta julkiseen keskusteluun!

 

Aloitetaan omasta tarinastani.

 

Oma tieni urheilijaksi kulki tiivistetysti näin: Ensimmäinen kosketus lajiin 7-vuotiaana, harrastuksena muiden joukossa noin 12-vuotiaaksi asti, tämän jälkeen mäkihyppy ja yhdistetty valikoitui lajien joukosta pääprioriteetiksi. Ammattimainen harjoittelu alkoi 14-vuotiaana, maajoukkueeseen nousin 16-vuotiaana ja siitä eteenpäin elämäni kulki käytännössä täysin urheilun ehdoilla. Tämän tapainen kaava on melko yleinen talvilajeille, kun taas esimerkiksi uinnissa, voimistelussa tai taitoluistelussa ammattimainen harjoittelu saattaa alkaa jo kymmenvuotiaana. 

 

Siirtymä lapsuudesta aikuisuuteen tapahtuu urakehityksen ohella, joten haasteita tavallisen elämän ja identiteetin rakentamisessa riittää.

 

Omalla kohdallani kehitys ammattimaisen uran alkuvaiheilla oli hyvin nopeaa; muutamassa vuodessa harrastus muuttui käytännössä ammatiksi. Siinä sivussa kulkivat tietenkin opiskelut ja muu elämä perheen ja kavereiden kanssa. Tasapaino ja priorisointi taas eivät yleensä kuulu murrosikäisen vahvuuksiin, ja tästä päästäänkin itse asiaan, ongelmiin!

 

Urheilu saa nuoren mielessä usein erittäin suuren painoarvon omaa identiteettiä määriteltäessä. Tämä taas johtaa siihen, että tulokset vaikuttavat vahvasti mielialaan ja itsetuntoon.

Omalla kohdallani tämä johti siihen, että kehityksen ollessa tasaista ja nopeaa, tuntui kaikki sujuvan mallikkaasti eikä ongelmia näyttänyt tai tuntunut olevan näköpiirissä. Tilanne alkoi kuitenkin muuttua, kun omat odotukset vaativat saman kehityksen jatkumista, mutta tulostaso pysyikin kutakuinkin paikallaan. Kun jatkuvaa positiivista hypeä ei enää ollutkaan, urheilu alkoikin tuottaa mielialaan enemmän negatiivisia kuin positiivisia asioita. Kilpailukaudet 2014-2015 ja 2015-2016 tarjosivat ajoittain hyvistäkin tuloksista huolimatta lähinnä hampaiden kiristystä. Kilpailutilanteissa hallitseva tunne oli pelko epäonnistumisesta, kilpailujen ulkopuolella taas jännitys seuraavien kilpailujen tulostasosta. Työkaluja tilanteen korjaamiseen minulla ei ollut, ja jälkeenpäin ajateltuna kiertelin ongelmaa pohjakosketusta odotellessa oikein mallikkaasti. 

 

Perusteellisen suossa tarpomisen jälkeen kuitenkin myönnyin nöyrtymään ongelman edessä. 

 

Tässä vaiheessa kilpailutilanteen hallintaan liittyvät vippaskonstit olivat yhtä hyödyllisiä kuin laastari avomurtuman päällä. Tilanteessa, jossa kilpailun tulos määrittää pääsi sisällä käytännössä elämäsi arvon, ei auta hengitellä syvään tai hokea ”elä hetkessä” -tyyppisiä mantroja. Ongelman korjaaminen on aloitettava pohjalta.

 

Omalla kohdallani tämä tarkoitti käytännössä kokonaisvaltaista elämän osa-alueiden uudelleenpriorisointia, pään sisällä. Urheilu ei siis saa painaa vaakakupissa niin paljoa, että se häiritsee muita elämän osa-alueita. Töiden on jäätävä työpaikalle.

 

Pitkään jatkunut ongelman kieltäminen saattoi minut masentuneeseen ja apaattiseen tilaan, josta kärsivät lisäkseni varmasti myös monet läheiseni. Jälkeenpäin ajateltuna silloinen toimintani ja ajatusmaailmani tuntuu hyvin naiivilta, mutta toisaalta vasta äärimmäinen tyhmyys saa usein aikaan riittävän kovan sysäyksen oman toiminnan muuttamiseksi.

 

 Oman ajatusmaailman vääristymien käsitteleminen on  vaikeaa siksi, että omat ajatukset tuntuvat ”normaaleilta”. Ja heti kun ne eivät tunnu normaaleilta, astuu kuvaan häpeä oman mielen ”viallisuudesta”. Oman mielen haavoittuvuuden hyväksyminen on kuitenkin ehdoton lähtökohta sille, että asioita voi muuttaa parempaan suuntaan, ja sen vuoksi asiaan liittyvä häpeä on erittäin vahingollista.

 

Kuten jo alussa mainitsin, kehitystä parempaan suuntaan on tapahtunut, mutta avoimuuden lisääminen etenkin nuorten urheilijoiden haasteiden kohdalla olisi erittäin tervetullutta. Välillä tuntuu, että itse aiheutettu sepelvaltimotautikin koetaan helpommaksi asiaksi hyväksyä ja nostaa keskusteluun kuin vaikkapa depressiivisyys. Urheilun piiristä mainittakoon vielä syömishäiriöt ja erilaiset itsetunto-ongelmat, joista keskusteleminen olisi äärimmäisen tärkeää. 

 

Loppuun kolme omasta mielestäni tärkeintä osa-aluetta urheilijan mielenhallinnassa!

 

1. Pelon hallinta

 

Uskon, että jokainen urheilija painii jossain uransa vaiheessa epäonnistumisen pelon kanssa. Tämä tunne on tuttu myös tavallista elämää eläville ihmisille; puheen pitäjille, laulajille, työhaastattelun läpikäyneille, ensitreffeillä soperteleville. Aivan kaikille. Parasta siinä on se, että lähes aina pelko on täysin turha. ”Epäonnistumisen” seuraamukset kun tuppaavat tällaisissa arkisissa tilanteissa olevan hyvin merkityksettömiä. Toki asioita voi suurennella mielensä mukaan, mutta kuolemaan tai vakavaan loukkaantumiseen johtavia virheitä on tarjolla onneksi erittäin vähän. Ja niitä virheitä usein ei edes pelätä; autolla ajaessa on huoletonta tekstailla, mutta luokan edessä puhuminen on ylitsepääsemättömän pelottavaa!

 

Pelkoja yleisellä tasolla, myös epäonnistumisen pelkoa, on käsitelty hienosti kirjassa Pelon Hinta (Henkka Hyppönen, 2014). Tiivistetysti voi todeta, että urheilijalle kyseisen pelon aiheuttamat fyysiset oireet ovat usein niitä, jotka pilaavat suorituksen tärkeällä hetkellä.

 

Ruosteisesta rautalangasta väännettynä esimerkkinä: jos sinun täytyy juosta 30cm leveän lankun päällä maan tasossa, juokset todennäköisesti täysin ongelmitta, mutta jos lankku nostetaan 10 metrin korkeuteen, eivät jalat enää tottelekaan yhtä rivakasti.

 

Pelko vaatii toimiakseen riskin. Urheilussa tämä riski on usein huono tulos, mutta tämän riskin vahvuus riippuu täysin urheilijan omasta arvomaailmasta. Nurinkurinen arvomaailma (jota ympäristö helposti ruokkii) taas voi paisuttaa riskin suhteettomaksi. Esimerkiksi ”median luomat paineet”, jotka urheilija todellisuudessa luo päänsä sisällä, ovat omiaan saamaan riskin tuntumaan erittäin raskaalta. 

 

2. Tasapaino

 

Urheilijan elämän on toki oltava kurinalaista ja säännöllistä koska fyysisen suorituskyvyn kehittäminen vaatii optimaalista harjoittelun ja palautumisen suhdetta. Tämä taas johtaa helposti siihen, että myös ajatukset ovat kokoajan kiinni urheilun fyysisissä elementeissä. Kaiken kontrolloimiseen ja pienistäkin virheistä stressaamiseen on helppoa kuluttaa loputtomasti energiaa. Mutta loppujen lopuksi, harjoituksia lukuun ottamatta mielen tulisi olla mahdollisimman rentoutunut ja stressitön (myös fyysisten vaikutusten vuoksi). Kuinka siis välttyä liiallisen analysoinnin ja stressaamisen sudenkuopalta? 

 

Mielestäni helpoin tapa on yksinkertaisesti sisällyttää elämään muitakin merkityksellisiä ja ennen kaikkea itselle mieluisia asioita; kavereita, harrastuksia, perhettä ja muita tavoitteita. 

 

Valitettavan usein törmää kuitenkin ajatuksiin ja pelkoihin (varsinkin nuorten urheilijoiden kohdalla) siitä, että urheilu kärsii kaikesta ylimääräisestä. Ei se kärsi. Urheilu kärsii monotonisesta ajatusmaailmasta, urheilu kärsii stressistä. Tärkeiden asioiden sivuuttaminen elämästä voi johtaa laadukkaampaan harjoitteluun esimerkiksi kahden viikon ajan, mutta tällaista ajanjaksoa kutsutaan ”leiriksi”. On äärimmäisen tärkeää, että intensiivisen urheiluun keskittyneen jakson jälkeen saa tuntea ja kokea elävänsä muiltakin osin täyttä elämää. Muuten jäljelle jää vain urheilu, ja voi palata takaisin kohtaan 1. 

 

3. Positiivisuus

 

Kakkossijan jälkeen ei hymyillä, ilman mitalia arvokisoista palaavat ovat turisteja. Kuulostaa Iltapäivälehden kommenttipalstalta. Tai ”tyytyväisyys tappaa kehityksen!” Kuinka houkutteleva paikka väärinymmärrykselle suomalaisen sisun ja perkeleen nimissä.

 

Tyytyväisyys on merkki siitä, että on onnistunut jossakin. Se ei estä seuraavan tavoitteen asettamista. Jos matkalla tavoitteeseen pienten onnistumisten tuomat fiilikset tukahduttaa automaattisesti pois vain siksi, että ei vielä ole saavuttanut päätavoitetta, tekee päivittäisestä työstään erittäin raskasta. Kuulostaa itsestäänselvältä, mutta asian sisäistäminen oli ainakin itselleni hyvinkin haastavaa. Jatkuva murjottaminen vain kertoakseen ulospäin tavoitteiden olevan korkealla on valitettavan yleistä ja sitä pidetään liian usein ”kunnianhimoisen urheilijan merkkinä”. 

 

Fyysinen olo ja paskat fiilikset ovat urheilussa läsnä riittämiin ilman tarkoitushakuista positiivisen puolen minimointia (ihan vaan ettei nouse kusi päähän.) Loppujen lopuksi urasta jää käteen kuitenkin vain eletyt hetket ja koetut fiilikset, täysin tasosta riippumatta. Jos menestys vaatii ajatusmaailmaa, jossa menestystavoitteen täyttyminen on onnellisuuden ehto, olen valmis luopumaan menestyksestä ilomielin. Menestys yksinään kun ei ole minkään arvoista.

 

 

-Ilkka

Lisää kommentti

Kuvavarmenne

Kuvavarmenne

URHEILIJAA TUKEMASSA:

NettiTieto Oy