Pilikun viilausta

19.10.2019, Ilu

Seuraava mieliänne askarruttanut aihe oli lajimme sisältö spesifimmin; kysymykset sisälsivät esimerkiksi mäkihypyn lajitekniikkaa, kokonaisharjoittelun sisältöä, voima- ja kestävyysharjoittelun suhdetta ja jaksottamista, palautumista, taustajoukkoja ja niin edelleen. Aloitan purkamisen mäkihyppysuorituksesta, jota pyrin avaamaan  ensin ymmärrettävästi (sehän meiltä savolaisilta onnistuu) sekä teoreettisemmin jutun lopussa niille, joita asian tarkempi pohdinta kiinnostaa.

 

Mäkihyppy on kahdesta lajistamme luonnollisesti se mukavampi. Laji on ulkoisilta muuttujiltaan melko simppeli; tarkoituksena on hypätä mahdollisimman pitkälle, tuomareita miellyttävästi. Nykyään olosuhteiden tasoittamiseksi mukaan on lisätty tuuli- ja lavakompensaatio, joilla pyritään mahdollistamaan turvallinen ja tasainen kilpaileminen myös muuttuvissa olosuhteissa. Hyppääjälle laji näyttäytyy loputtomana määrinä pieniä osatekijöitä, joiden hallitsemiseksi hommasta suurimman osan on toimittava automaattisesti. Itsesuojeluvaiston ja ihmiselle ominaisten refleksien pois sulkeminen on myös yksi mielenkiintoinen osa lajin sisältöä, asiasta lisää henkiseen valmentautumiseen keskittyvässä kirjoituksessa joskus lähiviikkoina!

 

Hypyn pituuteen suurin vaikutus on vauhtimäessä saavutetulla nopeudella. 1km/h lisää nopeutta keulalla lisää hypyn mittaa suurmäessä noin viisi metriä, jos suoritukset muutoin ovat identtiset. Vauhtiin vaikuttaa eniten lähtölavan korkeus, eli toisin sanoen se kuinka ylhäältä vauhtimäkeä hyppääjä lähtee, sekä laskuasento kaikkine muuttujineen (hyppääjän paino, ilmanvastus laskuasennossa, kitka suksien pohjassa sekä ladun reunoissa). Lähtölavaa lukuun ottamatta nopeus on siis artistin vastuulla; aerodynaaminen asento, jossa sukset kulkevat keskellä latua vaatii hyvää liikkuvuutta sekä tasapainoa. Nopeusero hyvän ja huonon laskuasennon välillä voi olla jopa 2km/h, joten missä tahansa kyykyssä homma ei soi.

 

Kerätyn vauhdin siirtäminen lentovaiheeseen on sitten se vaikein ja eniten spekuloitu osuus, jota kutsutaan ponnistukseksi. Keulan liikkeiden tavoite on siirtyä laskuasennosta lentoasentoon mahdollisimman nopeasti, vauhtimäen nopeus säilyttäen. Hyvä, oikein ajoitettu ponnistusliike tuntuu hyppääjästä suunnilleen siltä kuin trampoliini linkoaisi ilmaan. Merkittävin onnistumista määrittävä tekijä on vauhdin säilyminen, ei siis vertikaalisen korkeuden kerääminen. Korkeus alastulorinteeseen nähden saavutetaan säilyttämällä eteenpäin vievä nopeus mahdollisimman hyvin, alastulorinteen jyrkentyessä alaspäin. Vauhdin säilyttämiseen tarvitaan kuitenkin ”ponnistus”, jotta vartalo saadaan käännettyä nopeasti muna-asennosta vaakatasoon. Koko liike ottaa aikaa vain 0,3 sekuntia, mutta sen aikana päässä ehtii liikkua yllättävän paljon tavaraa.

 

Keulan jälkeen ensimmäinen 30-40 metriä lennosta on ns. ”musta hetki”, jonka aikana hyppääjän on vaikea tehdä tietoisia havaintoja. Maiseman uudelleen valjetessa lentoasento on ollut valmis jo hyvän aikaa. Tämän vuoksi toimintojen on tultava ”selkärangasta”; tietoinen yrittäminen on yksinkertaisesti liian hidasta. 

Lentoasento on varmastikin hypyn näkyvin osuus. Sen selkeä tavoite on säilyttää vauhtia eteenpäin ja hidastaa putoamista niin paljon kuin mahdollista… Lentää, leijailla. Tässä kohtaa hyppääjän massa nousee suureen rooliin, yksi kilogramma lisää massaa lyhentää lentoa suurmäessä noin 2,5 metriä. Vehkeet pitää asetella siten, että putoamista vastustaa mahdollisimman paljon ja etenemistä mahdollisimman vähän. Lentokorkeudesta ja etenemissuunnasta hyppääjä tietää jo kummulla hyvinkin tarkasti, mihin asti hyppy tulee lentämään.

 

Alastulovaiheessa hyppääjän nopeus voi olla jopa 130km/h, mutta alastulon jyrkkyydestä johtuen törmäyskulma maahan on melko loiva, ja alastulon paine jaloille on useimmiten pieni. Jos hyppy menee liian pitkälle, alastulon jo loiventuessa tilanne on toinen ja alastulo voi vastata pudotusta kahden, kolmen metrin korkeudesta. 

 

Täydellisen telemarkin jälkeen sormi pystyyn ja kärjessä ladulle! 

 

Hyppääjän kokemusta avatakseni vielä pieni tilannekuvaus: lähtölavalta siirrytään laskuasentoon, jossa keskittyminen on usein painon jakautumisessa jalkapohjan alle. Hyvä ponnistusliike on mahdollinen vain vakaasta ja tasapainoisesta laskuasennosta. Ponnistuksen aikana keskittymiskohteita voi olla kerrallaan hyvin vähän; esimerkiksi käsien tai pään asento. Ilmalentoon siirtyessä keskittyminen on usein tavoitellussa lentoasennossa, esimerkiksi siinä kuinka leveälle jalat/sukset asettuvat. Ilmalennossa suurin osa liikkeistä on refleksinomaisia, ilman paineen vaihtelusta johtuvia korjauksia. Katsojalle ilmassa vartaloon ja suksiin vaikuttava voima voi olla vaikea hahmottaa. Tuntuman voi hakea vaikka siten, että työntää käden ulos auton ikkunasta satasen vauhdissa; kämmenen koko on noin 10x10cm, mäkisuksen mitat taas (minulla) 12x252cm. Tilanteen eskaloituessa sukset siis voivat todellakin viedä miestä!

 

Tekstin ymmärrettävä osuus loppuu tähän! 

-Ilkka

 

Palataan hyppyrin keulalle. Sen ”heittokulma” on nykyään keskimäärin n. 11 astetta alaspäin. 

90km/h keulanopeudesta siis 80 vie hyppääjää suoraan eteenpäin ja 10 alaspäin. Hyvällä ponnistusliikkeellä eteenpäin vievää nopeutta voi jopa kiihdyttää; liikkeessä polvi pysyy lähes paikallaan, ja vartalon massa kiertyy reiden vivuttamana polven yli eteenpäin. Tämän on kuitenkin tapahduttava niin, ettei painopiste jalkapohjan alla juurikaan muutu; muuten keulaa vasten tuotettu voima katoaa. Keulalta ei siis voi hypätä eteenpäin, koska kitka eteen-taakse suunnassa on hyvin pieni. Voit kokeilla tätä itse yrittämällä hypätä maksimimittaista tasaloikkaa jääkiekkokaukalossa paljasjaloin. Hyppääjä voi siis tuottaa voimaa vain kohtisuoraan latua vasten, tämä voima aiheuttaa edellä mainitun painopisteen kiertymisen polven yli. Tämä näyttää eteenpäin ponnistamiselta olematta varsinaisesti sitä. 

 

Ponnistuksen ajoitus on kohdallaan silloin, kun polvikulma on täysin suoristunut suksen kantojen irrotessa keulalta. Tämä tarkoittaa sitä, että itse hyppääjä on puolisen metriä keulan etupuolella.

Jos ponnistus tapahtuu aikaisemmin, suksi ei pääse nousemaan haluttuun asentoon (koska kannat ovat vielä ladulla) vaan jatkaa keulan heittosuunnasssa alaspäin josta seuraa ”tyhjä hetki” ja ongelmia alkulennossa. Vähäinen myöhästyminen on siis pienempi haitta kuin liian aikainen ponnistus, myös huomattavasti yleisempi. Seurauskin on päinvastainen; ponnistusliikkeen viimeinen osa siirtyy suoraan sukseen (alla pelkkää ilmaa, siteen kiinnityskohta suksen keskipisteen takapuolella,) ja kääntää suksen liian voimakkaasti ”vasten”. Tämä taas syö vauhtia.

 

Ponnistuksen ajoitusta korostetaan usein tv-kommenteissa, koska se on ehkä näkyvin yleinen seuraus liikkeen aikana tapahtuvista virheistä. Esimerkiksi ponnistuksen alkupuolella tapahtuvat virheet, kuten painopisteen siirtyminen eteenpäin jalkapohjan alla, ei välttämättä näy juurikaan ulospäin, mutta pakottaa hyppääjän tekemään refleksinomaisia korjausliikkeitä jotka lisäävät liikkeen vaatimaa aikaa. Tällöin homma etenee VR:n aikataulussa. Näissä tilanteissa törmätään usein myös valmennukselliseen haasteeseen; virheen seuraus on havaittava ja merkittävä, mutta sen alkuperäinen syy on hyvin vaikea löytää ja korjata. 

 

Ilmanvastuksen rooli on merkittävä jo ponnistusliikkeen aikana, joten esimerkiksi ylävartalon, käsien ja pään asento vaikuttavat paljon vauhdin säilymiseen. Ylävartaloon kohdistuva ilmavirta luonnollisesti myös keventää ponnistusliikettä, ja tämän vuoksi liikkeen täydellinen simuloiminen ilman vastaavaa nopeutta on käytännössä mahdotonta.

 

Keulan katkettua hyppääjä on kiihtyvässä putoamisliikkeessä, ja lennon keskivaiheilla suhde on kutakuinkin alastulorinteen (n.32 astetta alaspäin) mukainen, eli noin 35% alaspäin ja 65% eteenpäin. Tyypillisellä, noin 115 km/h loppunopeudella tämä tarkoittaa, että eteenpäin liikutaan 75km/h ja alaspäin 40km/h. Jos tässä vaiheessa vartalo ja sukset ovat niin sanotusti vasten, eli liian pystyssä, eteenpäin vievä nopeus hidastuu hyvin nopeasti (vrt. käsi ulos auton ikkunasta), ja hyppääjä tippuu alastulorinteeseen. Toinen ääripää, liiallinen kaatuminen eteenpäin, taas rikkoo putoamista hidastavan elementin ja putoamisliike kiihtyy.

 

Lennossa tietoiseenkin havainnointiin riittää aikaa, mutta edellytykset hyvälle lentämiselle luodaan keulalla ja alkulennossa. Hyvän ponnistusliikkeen jälkeen lentäminen on helppoa; onnistuneella ponnistusliikkeellä aikaansaatu kierto kääntää hyppääjän nopeasti vähän vauhtia vievään asentoon. Jos kiertoa ei keulalla saavuteta, kompensointi pitää tehdä pelkästään ilmanvastuksen avustuksella, ja tämä luonnollisesti syö hyppääjän vauhtia vaikka näennäisesti hyvä lentoasento lopulta saavutetaankin. 

 

Tässä kohtaa lienee hyvä avata myös välinehifistelyn syitä: puvun merkitys ilmalennossa on suuri. Aerodynamiikan saloihin enempää pureutumatta hyvä puku vastustaa etenemistä mahdollisimman vähän ja putoamista mahdollisimman paljon. Etenemistä hidastavia tekijöitä ovat esimerkiksi rypyt ja kuopat (aiheuttavat pyörteitä) ja putoamista hidastavaa taas puvulla saavutettu pinta-ala (esimerkiksi haaravälissä).  Säännöt rajoittavat esimerkiksi ihon ja puvun jäävän tilan määrää sekä puvun osien pituutta suhteessa kehon pituuteen. Näiden sääntöjen rajoissa puvun pinta-ala pyritään maksimoimaan. 

 

Lopuksi vielä lyhyesti tuulen merkityksestä. ”Vastatuulesta” on hyppääjälle hyötyä, koska alastulorinne kääntää ilmavirran nosteeksi. Alastulorinteen suuntaisesti ylöspäin virtaava ilma hidastaa hyppääjän putoamisliikettä, ja sen vuoksi lentorata säilyy loivempana.  Suoraan edestäpäin tuleva tuuli esimerkiksi keulalla taas ei auta hyppääjää, se voi päinvastoin hidastaa etenemisnopeutta. Kuitenkin on muistettava että jo keulalla liikutaan myös alaspäin, mutta vastatuulesta saatava hyöty merkittävin loppulennossa.  ”Takatuuli” vastaavasti saa ilman virtaamaan alastulorinteen suuntaisesti alaspäin, jolloin ilmanvastus hidastaa putoamista vähemmän.

 

Edellä mainitut ”faktat” ovat hyvin pyöreitä ja todennäköisesti Mika Kojonkoski repisi hiuksia päästään (ehkä minunkin päästäni) tätä lukiessaan. Japikin spurttaisi ennennäkemätöntä vauhtia Facebookin ääreen kinastelemaan aiheesta alan asiantuntijoiden kanssa. Tavoitteenani on kuitenkin vain herättää vähän enemmän ajatuksia kuin esimerkiksi televisiokuvan välityksellä on mahdollista! 

 

Lisää kommentti

Kuvavarmenne

Kuvavarmenne

URHEILIJAA TUKEMASSA:

NettiTieto Oy