Bloggarin paluu

11.10.2019, Ilu

Bloggarin paluu

 

 

Pitkästä aikaa. Syitä pitkäksi venähtäneeseen taukoon on useampikin, päällimmäisenä ehkä tunne siitä ettei ole mitään kirjoittamisen arvoista kerrottavaa. Ihana tekosyy laiskuudelle! Jonkin verran voisin omaa filosofiaani aiheeseen liittyen avata (toivottavasti kenenkään mieltä pahoittamatta), jotta ymmärrät paremmin miksi ulkopuolisen mielestä mielenkiintoisetkaan asiat eivät välttämättä ylitä bloggauskynnystä! 

Pohjaksi; nykyisellään urheiluun ja varsinkin sen kaupalliseen puoleen liittyy erittäin vahvasti aktiivisuus näissä reaaliaikaa lähentelevissä informaatiokanavissa; suomeksi somessa. Olen elänyt käytännössä koko urheilu-urani Facebook-aikaa, joten en varsinaisesti tiedä oliko ennen kaikki paremmin, kuten mummo sanoo. Hienojen näkyvyys- ja vaikutusmahdollisuuksien lisäksi some on tuonut kuitenkin ison kasan lisätöitä, paineita ja stressiä. Somesta on tullut tulosten ohella tärkeä urheilijan markkina-arvon mittari, joka johtaa siihen että kilpailu silläkin puolella on kovaa. Erottuminen joukosta käy jatkuvasti vaikeammaksi ja sisällön laatuun sekä määrään on panostettava jatkuvasti enemmän. Ihmisten ajan kuluessa yhä suuremmissa määrin puhelimen näyttöä tuijottaen, ovat myös yritykset ottaneet homman hanskaan, ja sitä kautta myös velvoitteet kumppaneiden näkyvyyden edistämiseen lisääntyvät. Tuloksen näkee jokainen puhelimen tai tietokoneen omistaja; vähiin käyvät somepostaukset, joissa ei markkinoida yhtään mitään. Jonkinasteista näkyvyyttä ja huomiota kerää jokainen, siis muutkin kuin urheilijat, ja tämän taustalla piilee usein ajatus huomion hyödyntämisestä. I don’t like it, but that’s human!

Huomion ja vaikutusvallan kerääminen omalla toiminnalla on tietenkin hienoa ja hyödyllistä, mutta lähtökohtana tähän pitää olla oma tahto ja mielenkiinto, ei velvollisuus ja sen ympärille kasattu kulissi. 

En tarkoita tällä tietenkään sitä, etteivätkö kaupallisuus ja urheilu kuuluisi samaan pakettiin.

Tarkoitan sitä, että välillä itse tarkoitus jää sosiaalisessa mediassa mainonnan jalkoihin. Sama kilpailutilanne ja stressi koskee yhtä lailla myös yrityksiä, politikkoja, taiteilijoita,...

 

Vähän karkasi jo kauas, mutta palatakseni omaan asiaani, koen että internetin pullistellessa treenivinkkejä ja ruokaohjelmia, lomakuvia, treenikuvia, fiiliskuvailuja, ihan kaikkea, en yksinkertaisesti voi tarjota tuohon massaan mitään uutta. On ihan mahtava huomata, että löytyy ihmisiä jotka ovat kiinnostuneita juuri minun treenaamisestani tai syömisestäni, mutta suoraan sanottuna näiden asioiden jatkuva puiminen ei ole minulle itselleni mielekkään tuntuista. Ja yllä olevaan kuvailuun palatakseni, jos vääntäisin ruokavinkkejä instaan väkisin pelkästään saadakseni seuraajia, kokisin toimivani vasten omaa filosofiaani asioiden priorisoinnista. En siis halua tehdä tai kertoa asioita ollakseni mielenkiintoinen muiden mielestä, vaan tehdä ja näyttää asioita jotka kiinnostavat minua. Uskon, että tässä tapauksessa touhujani seuraava ihminen omaa ainakin joitain yhteisiä intressejä kanssani!

 

Sitten itse asiaan. Ensimmäisenä ehdottamistanne aiheista käsittelen esipuheen teeman jatkona urheilijan perusarkea. Siihen liittyviä kysymyksiä oli paljon, yritän sulauttaa ne saman otsikon alle. 

 

Ravinto, ruoka ja lepo. Eikös ne ollu ne kolme tärkeintä?

 

Urheilijan arjesta nostetaan usein esille pelkkiä ääripäitä:

Joko 1.) Harjoittelu vie kaiken ajan, vaatii uskomattomia uhrauksia, haittaa sosiaalista elämää, järkyttää mielenterveyttä ja ärsyttää naapureita

tai 2.) Ympärivuotinen lomailu antaa rajattomat mahdollisuudet, tolkuttomasti rahaa, naisia sekä viinaa ja tietenkin ärsyttää naapureita.

Valitettavasti totuus, vaihtoehto 3, sijoittuu näiden kahden väliin: Elämänrytmi antaa paljon sirpaleista aikaa jota on vaikea käyttää. Urheilu tuo mukanaan paljon kavereita jotka vievät ajan tyttöystävältä. Edellä mainitut asiat rasittavat mielenterveyttä, mutta urheillessa jos jossain mieltä oppii myös käsittelemään. Toimeentulo on turvattu seuraavaan huonoon kauteen saakka. Lomalla kuluu tolkuttomasti viinaa mikä ärsyttää naapureita. 

Vitsivitsi. Ainakin minulla on mahtavia naapureita, jotka tsemppaavat myös urheiluhommia. Ihan vieressä asuu joku hiihtäjäkin, joka usein roikkuu peesissä kevyemmillä lenkeillä. 

Jos minun pitäisi kuvata omaa arkeani yhdellä sanalla, se olisi epäsäännöllisyys. Jos tämä yllättää, muistutan ettei kyse tässä kohtaa ole päivärytmistä; nukkumaanmenoajat ja ruokailut ovat 95% päivistä varmasti alle tunnin vaihteluvälissä. Epäsäännöllisyys tarkoittaa sitä, etten tiedä mäelle lähtiessäni kuinka kauan harjoituksessa kestää. En tiedä perjantai-iltana mitä on ohjelmassa maanantaiaamuna. En tiedä kesäkuun alussa missä olen heinäkuun ensimmäisellä viikolla. Suunnitelmia toki on, mutta olosuhteiden, terveyden ja fyysisen kunnon ennakointi täsmäävät yhtä hyvin kuin Pekka Poudan sääennustukset. Eli kymmenen päivää sinne päin, pari päivää melko tarkasti, huomisen jutut ehkäpä tuntien tarkkuudella. 

 

Näin ei välttämättä ole kaikissa lajeissa. Omani sattuu olemaan tässä suhteessa ehkä sieltä herkimmästä päästä. 

 

Tähän poukkoiluun ja epävarmuuteen sopeutuminen on varmasti yksi lajin suurimpia haasteita; suuri muuttujien määrä tekee pitkäjänteisen suunnitelman noudattamisesta vaikeaa. Houkutus tehdä hätiköityjä päätöksiä kasvaa, itse stressikin voi pilata palautumisen ja sitä kautta koko homman. Analyyttisyyden ja päättäväisyyden säilyttäminen jatkuvasti muuttuvassa tilanteessa on melko kaukana siitä yksinkertaisuudesta jota ihmisen fysiologia urheiluun tuo. Eikä se fysiologiakaan aina niin yksinkertaista ole, kysykää vaikka Mikkolan Jussilta. 

Eli urheilu määrittää hyvin pitkälti suuret linjat. Tähän loppuuvat käytännössä miinusmerkkiset elementit. 

Vapaus on suhteellista, mutta koen sen olevan vahvasti läsnä arjessani. Systeemissä on paljon liikkuvia osia, mutta niitä voi liikutella paljon myös itse. Ylempänä mainittu ajan sirpaleisuus on toki välillä haastavaa, mutta loppujen lopuksi sitä on yleensä järjestettävissä. Olipa kyse sitten kavereista, musahommista, vanhempien luona käynnistä, leffaillasta tai vaikka Diablon keikasta, niin kyllä sen sinne väliin saa laitettua kun riittävästi puljaa. 

Jos joku miettii, että eikös tämmöinen humpuuki häiritse palautumista, niin vastaus on että ei. 

Asian voi muotoilla vaikka näin: ollakseen PITKÄÄN vahva fyysisesti, pitää olla myös ehjä henkisesti. Jos elämästä karsii mukavat asiat pois, ei kumpikaan näistä toteudu. Olennaista tässä kohtaa ei ole se, kuinka paljon kaksi tuntia lyhyempi yöuni haittaa seuraavaan päivän lenkkiä, vaan se, kuinka paljon vähemmän stressaantunut olet hyvässä seurassa mukavan tekemisen äärellä. 

Tästä aiheesta voisi jatkaa loputtomiin, yleisempi ja vakavampi ongelma huippu-urheilijoiden keskuudessa on ylimääräisen humpuukin puute kuin sen liiallinen määrä. Media tykkää äärimmäisyyksistä; Urheilemiselle (tai työnteolle) sairaalloisesti omistautunutta ihmistä ihannoidaan. Ylikunto kisakauden kynnyksellä kertoo täydellistäkin paremmin tehdystä työstä ja suomalaisesta sisusta. Tämä johtaa nuorten urheilijoiden (tai työntekijöiden) keskuudessa usein siihen, että todellisuus ja asioiden mittasuhteet vääristyvät; vaikka vaatimustaso kurinalaisuuteen onkin kova, perfetktionismi pilaa mahdottomuudellaan koko paletin. Aiheeseen liittyen viimeaikojen pysäyttävin tarina oli Jani Sievisen kuvaus uran loppumisesta ja tavallisen elämän alkamisesta Ylen Urheilusuomi-ohjelmassa. Kyllä ei olis Herolan Ilkasta uimariksi.

 

Loppuun vielä rautalankamalli urheilijan päivästä! Muistutan, että 365 tällaista päivää putkeen veisi järjen ja kunnon. Kehitys saavutetaan rytmittämällä kovempia ja kevyempiä päiviä sopivassa suhteessa.

 

Jos vuoden mittaisen jakson kaikki päivät puristaisi keskiarvopäiväksi, käytän sen suunnilleen näin:

9h unta

3 tuntia harjoittelua

2 tuntia harjoitteluun liittyvää oheistoimintaa (matkat, välinehuolto, pakkaaminen…)

2h ruokailua 

8h muuta aikaa jaettuna edellä mainittujen toimien väleihin. Yleensä tämän täyttää kohdallani kaverit, musiikki ja opiskelu.

 

Kevään lomaa lukuun ottamatta noin 80% päivistä sisältää kaksi harjoitusta, lopuista 20%:sta toinen puolikas päivästä kuluu usein matkustamiseen. Kokonaisia lepopäiviä kertyy kuukaudessa keskimäärin 2-4. Näistäkin päivistä suuri osa on matkustuspäiviä. Mutta lenkkeilyhän voi olla myös mukavaa!

 

Arkista viikonloppua!

-Ilkka