Blogi
Keittiöpsykologiaa
08.11.2019, Ilu
Keittiöpsykologiaa
Tässä postauksessa yritän vastata urheilun psykologista puolta koskeneisiin kysymyksiin. Aiheeseen liittyy paljon henkilökohtaisia ja melko sensitiivisiäkin asioita, mutta koen tärkeäksi lisätä avoimuutta tälläkin osa-alueella. Ilokseni olen huomannut, että asia herättää laajaa kiinnostusta niin urheilun parissa kuin ”tavallisessakin” elämässä. Sanalla ”mielenterveysongelma” meinaa edelleen olla melko negatiivinen kaiku, jos sitä vertaa moniin muihin hyvin yleisiin terveysongelmiin tai sairauksiin. Ja täysin turhaan; kaikki ihmiset kun kohtaavat mielenterveyteen liittyviä ongelmia jossain vaiheessa elämäänsä. Suuri kiitos esimerkiksi Kiira Korvelle asian nostamisesta julkiseen keskusteluun!
Aloitetaan omasta tarinastani.
Oma tieni urheilijaksi kulki tiivistetysti näin: Ensimmäinen kosketus lajiin 7-vuotiaana, harrastuksena muiden joukossa noin 12-vuotiaaksi asti, tämän jälkeen mäkihyppy ja yhdistetty valikoitui lajien joukosta pääprioriteetiksi. Ammattimainen harjoittelu alkoi 14-vuotiaana, maajoukkueeseen nousin 16-vuotiaana ja siitä eteenpäin elämäni kulki käytännössä täysin urheilun ehdoilla. Tämän tapainen kaava on melko yleinen talvilajeille, kun taas esimerkiksi uinnissa, voimistelussa tai taitoluistelussa ammattimainen harjoittelu saattaa alkaa jo kymmenvuotiaana.
Siirtymä lapsuudesta aikuisuuteen tapahtuu urakehityksen ohella, joten haasteita tavallisen elämän ja identiteetin rakentamisessa riittää.
Omalla kohdallani kehitys ammattimaisen uran alkuvaiheilla oli hyvin nopeaa; muutamassa vuodessa harrastus muuttui käytännössä ammatiksi. Siinä sivussa kulkivat tietenkin opiskelut ja muu elämä perheen ja kavereiden kanssa. Tasapaino ja priorisointi taas eivät yleensä kuulu murrosikäisen vahvuuksiin, ja tästä päästäänkin itse asiaan, ongelmiin!
Urheilu saa nuoren mielessä usein erittäin suuren painoarvon omaa identiteettiä määriteltäessä. Tämä taas johtaa siihen, että tulokset vaikuttavat vahvasti mielialaan ja itsetuntoon.
Omalla kohdallani tämä johti siihen, että kehityksen ollessa tasaista ja nopeaa, tuntui kaikki sujuvan mallikkaasti eikä ongelmia näyttänyt tai tuntunut olevan näköpiirissä. Tilanne alkoi kuitenkin muuttua, kun omat odotukset vaativat saman kehityksen jatkumista, mutta tulostaso pysyikin kutakuinkin paikallaan. Kun jatkuvaa positiivista hypeä ei enää ollutkaan, urheilu alkoikin tuottaa mielialaan enemmän negatiivisia kuin positiivisia asioita. Kilpailukaudet 2014-2015 ja 2015-2016 tarjosivat ajoittain hyvistäkin tuloksista huolimatta lähinnä hampaiden kiristystä. Kilpailutilanteissa hallitseva tunne oli pelko epäonnistumisesta, kilpailujen ulkopuolella taas jännitys seuraavien kilpailujen tulostasosta. Työkaluja tilanteen korjaamiseen minulla ei ollut, ja jälkeenpäin ajateltuna kiertelin ongelmaa pohjakosketusta odotellessa oikein mallikkaasti.
Perusteellisen suossa tarpomisen jälkeen kuitenkin myönnyin nöyrtymään ongelman edessä.
Tässä vaiheessa kilpailutilanteen hallintaan liittyvät vippaskonstit olivat yhtä hyödyllisiä kuin laastari avomurtuman päällä. Tilanteessa, jossa kilpailun tulos määrittää pääsi sisällä käytännössä elämäsi arvon, ei auta hengitellä syvään tai hokea ”elä hetkessä” -tyyppisiä mantroja. Ongelman korjaaminen on aloitettava pohjalta.
Omalla kohdallani tämä tarkoitti käytännössä kokonaisvaltaista elämän osa-alueiden uudelleenpriorisointia, pään sisällä. Urheilu ei siis saa painaa vaakakupissa niin paljoa, että se häiritsee muita elämän osa-alueita. Töiden on jäätävä työpaikalle.
Pitkään jatkunut ongelman kieltäminen saattoi minut masentuneeseen ja apaattiseen tilaan, josta kärsivät lisäkseni varmasti myös monet läheiseni. Jälkeenpäin ajateltuna silloinen toimintani ja ajatusmaailmani tuntuu hyvin naiivilta, mutta toisaalta vasta äärimmäinen tyhmyys saa usein aikaan riittävän kovan sysäyksen oman toiminnan muuttamiseksi.
Oman ajatusmaailman vääristymien käsitteleminen on vaikeaa siksi, että omat ajatukset tuntuvat ”normaaleilta”. Ja heti kun ne eivät tunnu normaaleilta, astuu kuvaan häpeä oman mielen ”viallisuudesta”. Oman mielen haavoittuvuuden hyväksyminen on kuitenkin ehdoton lähtökohta sille, että asioita voi muuttaa parempaan suuntaan, ja sen vuoksi asiaan liittyvä häpeä on erittäin vahingollista.
Kuten jo alussa mainitsin, kehitystä parempaan suuntaan on tapahtunut, mutta avoimuuden lisääminen etenkin nuorten urheilijoiden haasteiden kohdalla olisi erittäin tervetullutta. Välillä tuntuu, että itse aiheutettu sepelvaltimotautikin koetaan helpommaksi asiaksi hyväksyä ja nostaa keskusteluun kuin vaikkapa depressiivisyys. Urheilun piiristä mainittakoon vielä syömishäiriöt ja erilaiset itsetunto-ongelmat, joista keskusteleminen olisi äärimmäisen tärkeää.
Loppuun kolme omasta mielestäni tärkeintä osa-aluetta urheilijan mielenhallinnassa!
1. Pelon hallinta
Uskon, että jokainen urheilija painii jossain uransa vaiheessa epäonnistumisen pelon kanssa. Tämä tunne on tuttu myös tavallista elämää eläville ihmisille; puheen pitäjille, laulajille, työhaastattelun läpikäyneille, ensitreffeillä soperteleville. Aivan kaikille. Parasta siinä on se, että lähes aina pelko on täysin turha. ”Epäonnistumisen” seuraamukset kun tuppaavat tällaisissa arkisissa tilanteissa olevan hyvin merkityksettömiä. Toki asioita voi suurennella mielensä mukaan, mutta kuolemaan tai vakavaan loukkaantumiseen johtavia virheitä on tarjolla onneksi erittäin vähän. Ja niitä virheitä usein ei edes pelätä; autolla ajaessa on huoletonta tekstailla, mutta luokan edessä puhuminen on ylitsepääsemättömän pelottavaa!
Pelkoja yleisellä tasolla, myös epäonnistumisen pelkoa, on käsitelty hienosti kirjassa Pelon Hinta (Henkka Hyppönen, 2014). Tiivistetysti voi todeta, että urheilijalle kyseisen pelon aiheuttamat fyysiset oireet ovat usein niitä, jotka pilaavat suorituksen tärkeällä hetkellä.
Ruosteisesta rautalangasta väännettynä esimerkkinä: jos sinun täytyy juosta 30cm leveän lankun päällä maan tasossa, juokset todennäköisesti täysin ongelmitta, mutta jos lankku nostetaan 10 metrin korkeuteen, eivät jalat enää tottelekaan yhtä rivakasti.
Pelko vaatii toimiakseen riskin. Urheilussa tämä riski on usein huono tulos, mutta tämän riskin vahvuus riippuu täysin urheilijan omasta arvomaailmasta. Nurinkurinen arvomaailma (jota ympäristö helposti ruokkii) taas voi paisuttaa riskin suhteettomaksi. Esimerkiksi ”median luomat paineet”, jotka urheilija todellisuudessa luo päänsä sisällä, ovat omiaan saamaan riskin tuntumaan erittäin raskaalta.
2. Tasapaino
Urheilijan elämän on toki oltava kurinalaista ja säännöllistä koska fyysisen suorituskyvyn kehittäminen vaatii optimaalista harjoittelun ja palautumisen suhdetta. Tämä taas johtaa helposti siihen, että myös ajatukset ovat kokoajan kiinni urheilun fyysisissä elementeissä. Kaiken kontrolloimiseen ja pienistäkin virheistä stressaamiseen on helppoa kuluttaa loputtomasti energiaa. Mutta loppujen lopuksi, harjoituksia lukuun ottamatta mielen tulisi olla mahdollisimman rentoutunut ja stressitön (myös fyysisten vaikutusten vuoksi). Kuinka siis välttyä liiallisen analysoinnin ja stressaamisen sudenkuopalta?
Mielestäni helpoin tapa on yksinkertaisesti sisällyttää elämään muitakin merkityksellisiä ja ennen kaikkea itselle mieluisia asioita; kavereita, harrastuksia, perhettä ja muita tavoitteita.
Valitettavan usein törmää kuitenkin ajatuksiin ja pelkoihin (varsinkin nuorten urheilijoiden kohdalla) siitä, että urheilu kärsii kaikesta ylimääräisestä. Ei se kärsi. Urheilu kärsii monotonisesta ajatusmaailmasta, urheilu kärsii stressistä. Tärkeiden asioiden sivuuttaminen elämästä voi johtaa laadukkaampaan harjoitteluun esimerkiksi kahden viikon ajan, mutta tällaista ajanjaksoa kutsutaan ”leiriksi”. On äärimmäisen tärkeää, että intensiivisen urheiluun keskittyneen jakson jälkeen saa tuntea ja kokea elävänsä muiltakin osin täyttä elämää. Muuten jäljelle jää vain urheilu, ja voi palata takaisin kohtaan 1.
3. Positiivisuus
Kakkossijan jälkeen ei hymyillä, ilman mitalia arvokisoista palaavat ovat turisteja. Kuulostaa Iltapäivälehden kommenttipalstalta. Tai ”tyytyväisyys tappaa kehityksen!” Kuinka houkutteleva paikka väärinymmärrykselle suomalaisen sisun ja perkeleen nimissä.
Tyytyväisyys on merkki siitä, että on onnistunut jossakin. Se ei estä seuraavan tavoitteen asettamista. Jos matkalla tavoitteeseen pienten onnistumisten tuomat fiilikset tukahduttaa automaattisesti pois vain siksi, että ei vielä ole saavuttanut päätavoitetta, tekee päivittäisestä työstään erittäin raskasta. Kuulostaa itsestäänselvältä, mutta asian sisäistäminen oli ainakin itselleni hyvinkin haastavaa. Jatkuva murjottaminen vain kertoakseen ulospäin tavoitteiden olevan korkealla on valitettavan yleistä ja sitä pidetään liian usein ”kunnianhimoisen urheilijan merkkinä”.
Fyysinen olo ja paskat fiilikset ovat urheilussa läsnä riittämiin ilman tarkoitushakuista positiivisen puolen minimointia (ihan vaan ettei nouse kusi päähän.) Loppujen lopuksi urasta jää käteen kuitenkin vain eletyt hetket ja koetut fiilikset, täysin tasosta riippumatta. Jos menestys vaatii ajatusmaailmaa, jossa menestystavoitteen täyttyminen on onnellisuuden ehto, olen valmis luopumaan menestyksestä ilomielin. Menestys yksinään kun ei ole minkään arvoista.
-Ilkka
Pilikun viilausta
19.10.2019, Ilu
Seuraava mieliänne askarruttanut aihe oli lajimme sisältö spesifimmin; kysymykset sisälsivät esimerkiksi mäkihypyn lajitekniikkaa, kokonaisharjoittelun sisältöä, voima- ja kestävyysharjoittelun suhdetta ja jaksottamista, palautumista, taustajoukkoja ja niin edelleen. Aloitan purkamisen mäkihyppysuorituksesta, jota pyrin avaamaan ensin ymmärrettävästi (sehän meiltä savolaisilta onnistuu) sekä teoreettisemmin jutun lopussa niille, joita asian tarkempi pohdinta kiinnostaa.
Mäkihyppy on kahdesta lajistamme luonnollisesti se mukavampi. Laji on ulkoisilta muuttujiltaan melko simppeli; tarkoituksena on hypätä mahdollisimman pitkälle, tuomareita miellyttävästi. Nykyään olosuhteiden tasoittamiseksi mukaan on lisätty tuuli- ja lavakompensaatio, joilla pyritään mahdollistamaan turvallinen ja tasainen kilpaileminen myös muuttuvissa olosuhteissa. Hyppääjälle laji näyttäytyy loputtomana määrinä pieniä osatekijöitä, joiden hallitsemiseksi hommasta suurimman osan on toimittava automaattisesti. Itsesuojeluvaiston ja ihmiselle ominaisten refleksien pois sulkeminen on myös yksi mielenkiintoinen osa lajin sisältöä, asiasta lisää henkiseen valmentautumiseen keskittyvässä kirjoituksessa joskus lähiviikkoina!
Hypyn pituuteen suurin vaikutus on vauhtimäessä saavutetulla nopeudella. 1km/h lisää nopeutta keulalla lisää hypyn mittaa suurmäessä noin viisi metriä, jos suoritukset muutoin ovat identtiset. Vauhtiin vaikuttaa eniten lähtölavan korkeus, eli toisin sanoen se kuinka ylhäältä vauhtimäkeä hyppääjä lähtee, sekä laskuasento kaikkine muuttujineen (hyppääjän paino, ilmanvastus laskuasennossa, kitka suksien pohjassa sekä ladun reunoissa). Lähtölavaa lukuun ottamatta nopeus on siis artistin vastuulla; aerodynaaminen asento, jossa sukset kulkevat keskellä latua vaatii hyvää liikkuvuutta sekä tasapainoa. Nopeusero hyvän ja huonon laskuasennon välillä voi olla jopa 2km/h, joten missä tahansa kyykyssä homma ei soi.
Kerätyn vauhdin siirtäminen lentovaiheeseen on sitten se vaikein ja eniten spekuloitu osuus, jota kutsutaan ponnistukseksi. Keulan liikkeiden tavoite on siirtyä laskuasennosta lentoasentoon mahdollisimman nopeasti, vauhtimäen nopeus säilyttäen. Hyvä, oikein ajoitettu ponnistusliike tuntuu hyppääjästä suunnilleen siltä kuin trampoliini linkoaisi ilmaan. Merkittävin onnistumista määrittävä tekijä on vauhdin säilyminen, ei siis vertikaalisen korkeuden kerääminen. Korkeus alastulorinteeseen nähden saavutetaan säilyttämällä eteenpäin vievä nopeus mahdollisimman hyvin, alastulorinteen jyrkentyessä alaspäin. Vauhdin säilyttämiseen tarvitaan kuitenkin ”ponnistus”, jotta vartalo saadaan käännettyä nopeasti muna-asennosta vaakatasoon. Koko liike ottaa aikaa vain 0,3 sekuntia, mutta sen aikana päässä ehtii liikkua yllättävän paljon tavaraa.
Keulan jälkeen ensimmäinen 30-40 metriä lennosta on ns. ”musta hetki”, jonka aikana hyppääjän on vaikea tehdä tietoisia havaintoja. Maiseman uudelleen valjetessa lentoasento on ollut valmis jo hyvän aikaa. Tämän vuoksi toimintojen on tultava ”selkärangasta”; tietoinen yrittäminen on yksinkertaisesti liian hidasta.
Lentoasento on varmastikin hypyn näkyvin osuus. Sen selkeä tavoite on säilyttää vauhtia eteenpäin ja hidastaa putoamista niin paljon kuin mahdollista… Lentää, leijailla. Tässä kohtaa hyppääjän massa nousee suureen rooliin, yksi kilogramma lisää massaa lyhentää lentoa suurmäessä noin 2,5 metriä. Vehkeet pitää asetella siten, että putoamista vastustaa mahdollisimman paljon ja etenemistä mahdollisimman vähän. Lentokorkeudesta ja etenemissuunnasta hyppääjä tietää jo kummulla hyvinkin tarkasti, mihin asti hyppy tulee lentämään.
Alastulovaiheessa hyppääjän nopeus voi olla jopa 130km/h, mutta alastulon jyrkkyydestä johtuen törmäyskulma maahan on melko loiva, ja alastulon paine jaloille on useimmiten pieni. Jos hyppy menee liian pitkälle, alastulon jo loiventuessa tilanne on toinen ja alastulo voi vastata pudotusta kahden, kolmen metrin korkeudesta.
Täydellisen telemarkin jälkeen sormi pystyyn ja kärjessä ladulle!
Hyppääjän kokemusta avatakseni vielä pieni tilannekuvaus: lähtölavalta siirrytään laskuasentoon, jossa keskittyminen on usein painon jakautumisessa jalkapohjan alle. Hyvä ponnistusliike on mahdollinen vain vakaasta ja tasapainoisesta laskuasennosta. Ponnistuksen aikana keskittymiskohteita voi olla kerrallaan hyvin vähän; esimerkiksi käsien tai pään asento. Ilmalentoon siirtyessä keskittyminen on usein tavoitellussa lentoasennossa, esimerkiksi siinä kuinka leveälle jalat/sukset asettuvat. Ilmalennossa suurin osa liikkeistä on refleksinomaisia, ilman paineen vaihtelusta johtuvia korjauksia. Katsojalle ilmassa vartaloon ja suksiin vaikuttava voima voi olla vaikea hahmottaa. Tuntuman voi hakea vaikka siten, että työntää käden ulos auton ikkunasta satasen vauhdissa; kämmenen koko on noin 10x10cm, mäkisuksen mitat taas (minulla) 12x252cm. Tilanteen eskaloituessa sukset siis voivat todellakin viedä miestä!
Tekstin ymmärrettävä osuus loppuu tähän!
-Ilkka
Palataan hyppyrin keulalle. Sen ”heittokulma” on nykyään keskimäärin n. 11 astetta alaspäin.
90km/h keulanopeudesta siis 80 vie hyppääjää suoraan eteenpäin ja 10 alaspäin. Hyvällä ponnistusliikkeellä eteenpäin vievää nopeutta voi jopa kiihdyttää; liikkeessä polvi pysyy lähes paikallaan, ja vartalon massa kiertyy reiden vivuttamana polven yli eteenpäin. Tämän on kuitenkin tapahduttava niin, ettei painopiste jalkapohjan alla juurikaan muutu; muuten keulaa vasten tuotettu voima katoaa. Keulalta ei siis voi hypätä eteenpäin, koska kitka eteen-taakse suunnassa on hyvin pieni. Voit kokeilla tätä itse yrittämällä hypätä maksimimittaista tasaloikkaa jääkiekkokaukalossa paljasjaloin. Hyppääjä voi siis tuottaa voimaa vain kohtisuoraan latua vasten, tämä voima aiheuttaa edellä mainitun painopisteen kiertymisen polven yli. Tämä näyttää eteenpäin ponnistamiselta olematta varsinaisesti sitä.
Ponnistuksen ajoitus on kohdallaan silloin, kun polvikulma on täysin suoristunut suksen kantojen irrotessa keulalta. Tämä tarkoittaa sitä, että itse hyppääjä on puolisen metriä keulan etupuolella.
Jos ponnistus tapahtuu aikaisemmin, suksi ei pääse nousemaan haluttuun asentoon (koska kannat ovat vielä ladulla) vaan jatkaa keulan heittosuunnasssa alaspäin josta seuraa ”tyhjä hetki” ja ongelmia alkulennossa. Vähäinen myöhästyminen on siis pienempi haitta kuin liian aikainen ponnistus, myös huomattavasti yleisempi. Seurauskin on päinvastainen; ponnistusliikkeen viimeinen osa siirtyy suoraan sukseen (alla pelkkää ilmaa, siteen kiinnityskohta suksen keskipisteen takapuolella,) ja kääntää suksen liian voimakkaasti ”vasten”. Tämä taas syö vauhtia.
Ponnistuksen ajoitusta korostetaan usein tv-kommenteissa, koska se on ehkä näkyvin yleinen seuraus liikkeen aikana tapahtuvista virheistä. Esimerkiksi ponnistuksen alkupuolella tapahtuvat virheet, kuten painopisteen siirtyminen eteenpäin jalkapohjan alla, ei välttämättä näy juurikaan ulospäin, mutta pakottaa hyppääjän tekemään refleksinomaisia korjausliikkeitä jotka lisäävät liikkeen vaatimaa aikaa. Tällöin homma etenee VR:n aikataulussa. Näissä tilanteissa törmätään usein myös valmennukselliseen haasteeseen; virheen seuraus on havaittava ja merkittävä, mutta sen alkuperäinen syy on hyvin vaikea löytää ja korjata.
Ilmanvastuksen rooli on merkittävä jo ponnistusliikkeen aikana, joten esimerkiksi ylävartalon, käsien ja pään asento vaikuttavat paljon vauhdin säilymiseen. Ylävartaloon kohdistuva ilmavirta luonnollisesti myös keventää ponnistusliikettä, ja tämän vuoksi liikkeen täydellinen simuloiminen ilman vastaavaa nopeutta on käytännössä mahdotonta.
Keulan katkettua hyppääjä on kiihtyvässä putoamisliikkeessä, ja lennon keskivaiheilla suhde on kutakuinkin alastulorinteen (n.32 astetta alaspäin) mukainen, eli noin 35% alaspäin ja 65% eteenpäin. Tyypillisellä, noin 115 km/h loppunopeudella tämä tarkoittaa, että eteenpäin liikutaan 75km/h ja alaspäin 40km/h. Jos tässä vaiheessa vartalo ja sukset ovat niin sanotusti vasten, eli liian pystyssä, eteenpäin vievä nopeus hidastuu hyvin nopeasti (vrt. käsi ulos auton ikkunasta), ja hyppääjä tippuu alastulorinteeseen. Toinen ääripää, liiallinen kaatuminen eteenpäin, taas rikkoo putoamista hidastavan elementin ja putoamisliike kiihtyy.
Lennossa tietoiseenkin havainnointiin riittää aikaa, mutta edellytykset hyvälle lentämiselle luodaan keulalla ja alkulennossa. Hyvän ponnistusliikkeen jälkeen lentäminen on helppoa; onnistuneella ponnistusliikkeellä aikaansaatu kierto kääntää hyppääjän nopeasti vähän vauhtia vievään asentoon. Jos kiertoa ei keulalla saavuteta, kompensointi pitää tehdä pelkästään ilmanvastuksen avustuksella, ja tämä luonnollisesti syö hyppääjän vauhtia vaikka näennäisesti hyvä lentoasento lopulta saavutetaankin.
Tässä kohtaa lienee hyvä avata myös välinehifistelyn syitä: puvun merkitys ilmalennossa on suuri. Aerodynamiikan saloihin enempää pureutumatta hyvä puku vastustaa etenemistä mahdollisimman vähän ja putoamista mahdollisimman paljon. Etenemistä hidastavia tekijöitä ovat esimerkiksi rypyt ja kuopat (aiheuttavat pyörteitä) ja putoamista hidastavaa taas puvulla saavutettu pinta-ala (esimerkiksi haaravälissä). Säännöt rajoittavat esimerkiksi ihon ja puvun jäävän tilan määrää sekä puvun osien pituutta suhteessa kehon pituuteen. Näiden sääntöjen rajoissa puvun pinta-ala pyritään maksimoimaan.
Lopuksi vielä lyhyesti tuulen merkityksestä. ”Vastatuulesta” on hyppääjälle hyötyä, koska alastulorinne kääntää ilmavirran nosteeksi. Alastulorinteen suuntaisesti ylöspäin virtaava ilma hidastaa hyppääjän putoamisliikettä, ja sen vuoksi lentorata säilyy loivempana. Suoraan edestäpäin tuleva tuuli esimerkiksi keulalla taas ei auta hyppääjää, se voi päinvastoin hidastaa etenemisnopeutta. Kuitenkin on muistettava että jo keulalla liikutaan myös alaspäin, mutta vastatuulesta saatava hyöty merkittävin loppulennossa. ”Takatuuli” vastaavasti saa ilman virtaamaan alastulorinteen suuntaisesti alaspäin, jolloin ilmanvastus hidastaa putoamista vähemmän.
Edellä mainitut ”faktat” ovat hyvin pyöreitä ja todennäköisesti Mika Kojonkoski repisi hiuksia päästään (ehkä minunkin päästäni) tätä lukiessaan. Japikin spurttaisi ennennäkemätöntä vauhtia Facebookin ääreen kinastelemaan aiheesta alan asiantuntijoiden kanssa. Tavoitteenani on kuitenkin vain herättää vähän enemmän ajatuksia kuin esimerkiksi televisiokuvan välityksellä on mahdollista!
Bloggarin paluu
11.10.2019, Ilu
Bloggarin paluu
Pitkästä aikaa. Syitä pitkäksi venähtäneeseen taukoon on useampikin, päällimmäisenä ehkä tunne siitä ettei ole mitään kirjoittamisen arvoista kerrottavaa. Ihana tekosyy laiskuudelle! Jonkin verran voisin omaa filosofiaani aiheeseen liittyen avata (toivottavasti kenenkään mieltä pahoittamatta), jotta ymmärrät paremmin miksi ulkopuolisen mielestä mielenkiintoisetkaan asiat eivät välttämättä ylitä bloggauskynnystä!
Pohjaksi; nykyisellään urheiluun ja varsinkin sen kaupalliseen puoleen liittyy erittäin vahvasti aktiivisuus näissä reaaliaikaa lähentelevissä informaatiokanavissa; suomeksi somessa. Olen elänyt käytännössä koko urheilu-urani Facebook-aikaa, joten en varsinaisesti tiedä oliko ennen kaikki paremmin, kuten mummo sanoo. Hienojen näkyvyys- ja vaikutusmahdollisuuksien lisäksi some on tuonut kuitenkin ison kasan lisätöitä, paineita ja stressiä. Somesta on tullut tulosten ohella tärkeä urheilijan markkina-arvon mittari, joka johtaa siihen että kilpailu silläkin puolella on kovaa. Erottuminen joukosta käy jatkuvasti vaikeammaksi ja sisällön laatuun sekä määrään on panostettava jatkuvasti enemmän. Ihmisten ajan kuluessa yhä suuremmissa määrin puhelimen näyttöä tuijottaen, ovat myös yritykset ottaneet homman hanskaan, ja sitä kautta myös velvoitteet kumppaneiden näkyvyyden edistämiseen lisääntyvät. Tuloksen näkee jokainen puhelimen tai tietokoneen omistaja; vähiin käyvät somepostaukset, joissa ei markkinoida yhtään mitään. Jonkinasteista näkyvyyttä ja huomiota kerää jokainen, siis muutkin kuin urheilijat, ja tämän taustalla piilee usein ajatus huomion hyödyntämisestä. I don’t like it, but that’s human!
Huomion ja vaikutusvallan kerääminen omalla toiminnalla on tietenkin hienoa ja hyödyllistä, mutta lähtökohtana tähän pitää olla oma tahto ja mielenkiinto, ei velvollisuus ja sen ympärille kasattu kulissi.
En tarkoita tällä tietenkään sitä, etteivätkö kaupallisuus ja urheilu kuuluisi samaan pakettiin.
Tarkoitan sitä, että välillä itse tarkoitus jää sosiaalisessa mediassa mainonnan jalkoihin. Sama kilpailutilanne ja stressi koskee yhtä lailla myös yrityksiä, politikkoja, taiteilijoita,...
Vähän karkasi jo kauas, mutta palatakseni omaan asiaani, koen että internetin pullistellessa treenivinkkejä ja ruokaohjelmia, lomakuvia, treenikuvia, fiiliskuvailuja, ihan kaikkea, en yksinkertaisesti voi tarjota tuohon massaan mitään uutta. On ihan mahtava huomata, että löytyy ihmisiä jotka ovat kiinnostuneita juuri minun treenaamisestani tai syömisestäni, mutta suoraan sanottuna näiden asioiden jatkuva puiminen ei ole minulle itselleni mielekkään tuntuista. Ja yllä olevaan kuvailuun palatakseni, jos vääntäisin ruokavinkkejä instaan väkisin pelkästään saadakseni seuraajia, kokisin toimivani vasten omaa filosofiaani asioiden priorisoinnista. En siis halua tehdä tai kertoa asioita ollakseni mielenkiintoinen muiden mielestä, vaan tehdä ja näyttää asioita jotka kiinnostavat minua. Uskon, että tässä tapauksessa touhujani seuraava ihminen omaa ainakin joitain yhteisiä intressejä kanssani!
Sitten itse asiaan. Ensimmäisenä ehdottamistanne aiheista käsittelen esipuheen teeman jatkona urheilijan perusarkea. Siihen liittyviä kysymyksiä oli paljon, yritän sulauttaa ne saman otsikon alle.
Ravinto, ruoka ja lepo. Eikös ne ollu ne kolme tärkeintä?
Urheilijan arjesta nostetaan usein esille pelkkiä ääripäitä:
Joko 1.) Harjoittelu vie kaiken ajan, vaatii uskomattomia uhrauksia, haittaa sosiaalista elämää, järkyttää mielenterveyttä ja ärsyttää naapureita
tai 2.) Ympärivuotinen lomailu antaa rajattomat mahdollisuudet, tolkuttomasti rahaa, naisia sekä viinaa ja tietenkin ärsyttää naapureita.
Valitettavasti totuus, vaihtoehto 3, sijoittuu näiden kahden väliin: Elämänrytmi antaa paljon sirpaleista aikaa jota on vaikea käyttää. Urheilu tuo mukanaan paljon kavereita jotka vievät ajan tyttöystävältä. Edellä mainitut asiat rasittavat mielenterveyttä, mutta urheillessa jos jossain mieltä oppii myös käsittelemään. Toimeentulo on turvattu seuraavaan huonoon kauteen saakka. Lomalla kuluu tolkuttomasti viinaa mikä ärsyttää naapureita.
Vitsivitsi. Ainakin minulla on mahtavia naapureita, jotka tsemppaavat myös urheiluhommia. Ihan vieressä asuu joku hiihtäjäkin, joka usein roikkuu peesissä kevyemmillä lenkeillä.
Jos minun pitäisi kuvata omaa arkeani yhdellä sanalla, se olisi epäsäännöllisyys. Jos tämä yllättää, muistutan ettei kyse tässä kohtaa ole päivärytmistä; nukkumaanmenoajat ja ruokailut ovat 95% päivistä varmasti alle tunnin vaihteluvälissä. Epäsäännöllisyys tarkoittaa sitä, etten tiedä mäelle lähtiessäni kuinka kauan harjoituksessa kestää. En tiedä perjantai-iltana mitä on ohjelmassa maanantaiaamuna. En tiedä kesäkuun alussa missä olen heinäkuun ensimmäisellä viikolla. Suunnitelmia toki on, mutta olosuhteiden, terveyden ja fyysisen kunnon ennakointi täsmäävät yhtä hyvin kuin Pekka Poudan sääennustukset. Eli kymmenen päivää sinne päin, pari päivää melko tarkasti, huomisen jutut ehkäpä tuntien tarkkuudella.
Näin ei välttämättä ole kaikissa lajeissa. Omani sattuu olemaan tässä suhteessa ehkä sieltä herkimmästä päästä.
Tähän poukkoiluun ja epävarmuuteen sopeutuminen on varmasti yksi lajin suurimpia haasteita; suuri muuttujien määrä tekee pitkäjänteisen suunnitelman noudattamisesta vaikeaa. Houkutus tehdä hätiköityjä päätöksiä kasvaa, itse stressikin voi pilata palautumisen ja sitä kautta koko homman. Analyyttisyyden ja päättäväisyyden säilyttäminen jatkuvasti muuttuvassa tilanteessa on melko kaukana siitä yksinkertaisuudesta jota ihmisen fysiologia urheiluun tuo. Eikä se fysiologiakaan aina niin yksinkertaista ole, kysykää vaikka Mikkolan Jussilta.
Eli urheilu määrittää hyvin pitkälti suuret linjat. Tähän loppuuvat käytännössä miinusmerkkiset elementit.
Vapaus on suhteellista, mutta koen sen olevan vahvasti läsnä arjessani. Systeemissä on paljon liikkuvia osia, mutta niitä voi liikutella paljon myös itse. Ylempänä mainittu ajan sirpaleisuus on toki välillä haastavaa, mutta loppujen lopuksi sitä on yleensä järjestettävissä. Olipa kyse sitten kavereista, musahommista, vanhempien luona käynnistä, leffaillasta tai vaikka Diablon keikasta, niin kyllä sen sinne väliin saa laitettua kun riittävästi puljaa.
Jos joku miettii, että eikös tämmöinen humpuuki häiritse palautumista, niin vastaus on että ei.
Asian voi muotoilla vaikka näin: ollakseen PITKÄÄN vahva fyysisesti, pitää olla myös ehjä henkisesti. Jos elämästä karsii mukavat asiat pois, ei kumpikaan näistä toteudu. Olennaista tässä kohtaa ei ole se, kuinka paljon kaksi tuntia lyhyempi yöuni haittaa seuraavaan päivän lenkkiä, vaan se, kuinka paljon vähemmän stressaantunut olet hyvässä seurassa mukavan tekemisen äärellä.
Tästä aiheesta voisi jatkaa loputtomiin, yleisempi ja vakavampi ongelma huippu-urheilijoiden keskuudessa on ylimääräisen humpuukin puute kuin sen liiallinen määrä. Media tykkää äärimmäisyyksistä; Urheilemiselle (tai työnteolle) sairaalloisesti omistautunutta ihmistä ihannoidaan. Ylikunto kisakauden kynnyksellä kertoo täydellistäkin paremmin tehdystä työstä ja suomalaisesta sisusta. Tämä johtaa nuorten urheilijoiden (tai työntekijöiden) keskuudessa usein siihen, että todellisuus ja asioiden mittasuhteet vääristyvät; vaikka vaatimustaso kurinalaisuuteen onkin kova, perfetktionismi pilaa mahdottomuudellaan koko paletin. Aiheeseen liittyen viimeaikojen pysäyttävin tarina oli Jani Sievisen kuvaus uran loppumisesta ja tavallisen elämän alkamisesta Ylen Urheilusuomi-ohjelmassa. Kyllä ei olis Herolan Ilkasta uimariksi.
Loppuun vielä rautalankamalli urheilijan päivästä! Muistutan, että 365 tällaista päivää putkeen veisi järjen ja kunnon. Kehitys saavutetaan rytmittämällä kovempia ja kevyempiä päiviä sopivassa suhteessa.
Jos vuoden mittaisen jakson kaikki päivät puristaisi keskiarvopäiväksi, käytän sen suunnilleen näin:
9h unta
3 tuntia harjoittelua
2 tuntia harjoitteluun liittyvää oheistoimintaa (matkat, välinehuolto, pakkaaminen…)
2h ruokailua
8h muuta aikaa jaettuna edellä mainittujen toimien väleihin. Yleensä tämän täyttää kohdallani kaverit, musiikki ja opiskelu.
Kevään lomaa lukuun ottamatta noin 80% päivistä sisältää kaksi harjoitusta, lopuista 20%:sta toinen puolikas päivästä kuluu usein matkustamiseen. Kokonaisia lepopäiviä kertyy kuukaudessa keskimäärin 2-4. Näistäkin päivistä suuri osa on matkustuspäiviä. Mutta lenkkeilyhän voi olla myös mukavaa!
Arkista viikonloppua!
-Ilkka
Light Of The End, PART 2
26.05.2017, Ile
Light of the end, Part 2
As i promised, i'll write the blog also in english. To be optimistic, I hope that everyone can get my points out from this "rally-english", and to be realistic, i just hope i won't accidentally hurt anyone with my writings!
It took some time after season to collect all thoughts and feelings season gave me, that's why it took also quite a long time to get ready with this blog. I felt like i'm not ready to give things out, because i haven't processed them enough to be clear even for myself. That's why my text starts from Malaysia and ends in Kilpisjärvi!
(I added opening and the writing dates later when i realised how much my point of view changed as time went, text was no longer in "one piece")
26.3.2017
Here we are, in the light of the end, this time it means the golden sun of tropical paradise, gently waving sea and a coconut tree giving it's precious shadow for our white skin!
Not really, actually it's just standing in a terrible traffic jam in the halfway of Singapore and Kuala Lumpur, while Langkawi island, next destination, seems to be as impossible to reach as Eric Frenzel's back during a cross country competition!
As some of you have maybe read from my outcome through the season, even if the final result showed the bright side of stability, it was quite long and heavy winter for myself. I felt like an "underachiever" all the time, like i was never able to do what was expected. That feeling was heavy to travel with.
15.4.2017
However, i hope these heavy moments also gave me something, as it made me fight for better results. I mean, it made me to find new ways to develop as it showed my "weak points" also in phsychological way. I had to face more "bad feelings" than ever before, so i also had to process them more, faster and deeper, than before. That was something i partly did well, and partly not.
When i look back to results of the season, after the disaster in the beginning, things built up better and better all the time even if i was not so happy at any point of the process. I would say, i swallowed these disappointments quite well.
28.4.2017
But why did the process stop? Why i wasn't able to do the "perfect competition" even once? Results were not actually bad at any time of the season, as my physichal condition was o.k all the time, but somehow it was too hard to show my best jumps in competition. I waited a new start in Lahti, as there was a break from WC before championships. I partly got it, also at this point in physichal way, but not in psychological way.
I had best jumps of the winter in Lahti's official trainings, i felt well prepared and thought that i'm ready to take the pressure during home world championships. But then, when the opportunity came over, i was like a bag of sand on ski jumping skis. Ofcourse things are not that black and white, there was also good jumps in lahti, but the result requires perfect action and perfect timing for it. Once again I could not perform as well as i could have been able to.
8.5.2017
After Lahti, i Thought that things are getting easier as the stress from "home worlds" was over and there was only things to achieve ahead. Fear of failure was no longer around in every-day life, until the race situation came over again. Now when i look back then, i think it was even worse than before. I fed it with my way of thinking: "how it can be so difficult now, when i don't need to be nervous anymore". I like got angry for myself being so nervous. I tried to ignore that i made the pressures for myself, and it just got worse when I tried to shut it down.
At this point, you can see how the results of "final tournament" were like a ride in rollercoaster. As well, i was an hell of a rollercoaster-ride for people around me. First time in my career i had to admit that i just cant stand this much disappointments anymore. And then i saw there was only one way up from this swamp, although I if someone could try dig my way to china through all the sh*t between!
20.5.2017
(This break here was cause of studying, i pretend to myself, or just laziness...And i wrote the opening text at this point! )
So now as i read the text above, i see my "soul journey" i made during off-season and spring. At first i was clearly afraid to face these things, as thinking of it made me more depressed. I remember how i waited things just jump on their places, like the puzzle would solve itself. But finally i just had to face it, that i have to change myself. I was ready to write that two weeks ago also, but now in Kilpisjärvi I finally got myself to do it!
So, to answer for myself to questions asked 28.4., I would say I was just fighting against myself all the time. I tried to achieve something to make myself happy, result was the only thing i was really looking at when someone asked how i feel at the moment. I tried to hide it even from myself, but as i look back my messages, media statements, social media etc., I see how the latest result defined my mind and feelings, no matter what was happening around. Ofcourse there has always been also these obligatory phrases, "let's enjoy, great atmosphere, bla bla..." but i can tell my actions were far from that. It's been quite difficult to admit for my self that i have to change. Way of thinking, which I earlier thought to be my strength, has become my biggest problem.
All these conclusions I ended up with, brought the light back in my mind after long, dark time. Realizing the problem is not a solution, but it gives you the way to follow. Instead of the unknowing, fearful feeling i had before, admitting the problem made me already much more comfortable in all my actions. Result-based motivation will be big part of me until i hit the grave, but it can't be the only way to reach happiness.
Going through the difficult times (=bad results, injuries, etc.) also in shorter terms, and in advance to avoid the fear of failure, requires wider variety of positive things to follow. When things are running up well, it's easy to forget all the other things than results, because then achievements will keep up the good feeling. When the base drops, as it always will at some point, feeling of emptiness appears "suprisingly" with it's depressive power. It won't grow up in fight-back feeling if the only reason to fight is the final result. Also the path up there, towards the goal, should be the one you would choose even if it never takes you at the destination.
This year my "season summary" was this kind of a story. Somehow it became quite personal and not so happy story, but believe me, writing of it was like an therapeutic sesion in the front of the mirror.
Hard work goes on, to Pyeongchang and beyond!
Ilkka
Light of the end
13.03.2017, ILE
Light of the end
Jo alkaa pohjolassakin valo taas voittaa, ja rapsakat keväthanget houkuttelevat hiihtämään aamupakkaseen!
No ei tosiaan, vettä tulee ja laduilla on niin paljon roskaa ja muuta paskaa, että vartin jälkeen on sama onko lähtiessä pohjassa ollut liisteri vai pulveri. Ja vastatuuli puhaltaa sadetta tukien sekä mennessä että tullessa.
Tässä vaiheessa kautta, kun käytännössä yhtäjaksoista reissua on takana viitisen kuukautta, alkaa olemaan herkkä myös epäolennaisuuksista valittamiseen. Olennaisuuksista puhumattakaan. Hommien kolahtaessa kumpuun, ei mielessä ole kuin puoli vuotta hukkaan heitettyä aikaa. Ilman sisältöä. Laiha lohtu on se, että kohta pääsee taas tauolle.
Tätä tekstiä varten pyysin kysymyksiä, jottei menisi pelkästään turvallisen vakiopaskan jauhamiseksi. Kysymyksiä tuli, kiitos siitä, ja on ilahduttavaa että tulosten ulkopuolisetkin asiat kiinnostavat. Vastaus jokaiseen kysymykseen löytyy näiltä riveiltä, tai niiden välistä! Welcome!
Tällä hetkellä vieressäni makoilee Mutrun Leevi. Leevin kanssa asustelen ainakin Trondheimin pätkän, yleensä kämppiksiä vaihdetaan aina majapaikan vaihtuessa, nyt kun on kavereitakin hyvin mukana. Leevi katsoo pasilaa, siinä sitten kivasti makoilee ja hihittelee. Yksin iPadilleen hihittelee. Yksinään makoilee tylsistynyt Leevi, tuo selkärangattoman nykynuorison tiivistymä! Tuijottelee näytölle siinä, huonoille vitseille naureskelee...
Näin sitä varmaan Rauno Repomies kuvailisi. Jokunen jakso saattanut tulla katsottua itsekin...
Makuuasento, vapaa-aika ja valmis ruoka kuulostaa korvaan oikein kivalta, ja sitähän se joskus onkin, mutta homma kääntyy ympäri kun sitä toistaa puoli vuotta putkeen.
Pääosinhan tämä meidän matkustamisemme on odottamista. Pidemmällä tähtäimellä odotetaan kisapäivää, ja toiminnot tähtäävät optimaaliseen kilpailusuoritukseen. Odotus jaetaan pienempiin yksiköihin; odotetaan seuraavaa harjoitusta ja valmistaudutaan siihen, odotellaan sopivaa aikaa syödä, odotetaan sopivaa aikaa mennä nukkumaan. Suurin osa päivistä jakautuu noin kahden tunnin jaksoihin:
1. aamupala+pieni lepo
2.harjoitus+ lounas
3. Päivälepo+välipala
4.toinen harjoitus+päivällinen
5. Palaverit, käsittely, iltatoimet.
Koska päivässä on neljästä viiteen tarkalla kellonajalla säädettyä toimintoa, oma aika on pätkitty tunnin-kahden mittaisiin jaksoihin, joiden aikana on aikaa hoitaa siviilielämän asiat sekä yrittää irtaantua hetkeksi suoritusten ajattelemisesta. Kisapäivät ovat toki asia erikseen, keskiarvoisesti mäen verryttely alkaa n. 9.00 ja hiihdon loppuverryttely loppuu n.klo 16.
Tästä johtuen reissupäivät, jolloin ehtii tehdä jotain muuta kuin maata ja urheilla, ovat melko vähissä. Tälläkaudella muistan sellaisia reissupäiviä kaksi; toinen vietettiin Innsbruckissa ja toinen Prahassa. Tekemisen mahdollisuudet rajoittuvat siis pääosin siihen, mitä hotellihuoneessa voi tehdä. Itselleni, kuten moni varmaan tietääkin, musiikki on tärkeä osa tätä tekemistä, se kun on nykyään niin helposti tietokoneella toteutettavissa. Toki myös kitara on mukana aina kun sen paikanpäälle saa kuskattua. Opiskeluajoiltani muistan sen, miten vastenmielistä ne pari päivän vapaa-aikapätkää oli käyttää lukemiseen. Pöntössä vihelti siperian tuuli, ja alkoi hommasta ilo katoamaan hyvin äkkiä.
Olen kirjoittanut tätä tekstiä nyt puolisen tuntia, ja aikaa kirjoittamiseen on tällä erää jäljellä noin 25 minuuttia!
Kaiken kaikkiaan, matkustelun ja kilpailukauden aikana suurimman haasteen muodostaa mielestäni kaavaan kangistumisen kestäminen; päivän täyttää helposti hermostuksissaan pikku jalottelulla, jumppaamisella, ilta- ja aamulenkeillä, ja niin edelleen. Vireystilan kontrasti heikkenee äkkiä; lopulta et ole optimaalisessa vireessä tärkeimmän suorituksen aikana, etkä myöskään rento silloin kun pitää palautua. Ja kierre on valmis, kun huono tulos takoo takaraivossa aamusta iltaan houkutellen ihan pienelle ekstralenkille.
Jos joku luulee tässävaiheessa että tietäisin, miten homma sitten pitää hoitaa, niin katsoo tuloslistaa. Jos taas tulee mieleen, että helppohan se on kopioida sen ykkösen päivärytmi ja poks vaan alkaa homma luistaa, niin metsässä ollaan taas. Kopiointi on helppoa, mutta. Toinen rauhoittuu parhaiten kävellessä, toinen syödessä, yksi löytää sisäisen rauhan kirjasta, toinen hierontapöydältä. Fyysinen potentiaali menestyä (esim. Top 3.) löytyy maailmancupissa kisaan pääsevistä 50 urheilijasta joka viikonloppu noin kahdeltakymmeneltä. Koska tuloksen saavuttaa kerrallaan kuitenkin vain kolme, on selvä, että oman pään ja kehon valmius saavutetaan hyvin eritasoisesti. Tässä vaiheessa uran aikana hankittu fyysinen suorituskyky on vain työkalu, ja kyllähän jokainen osaa vasaralla ohi isostakin naulasta lyödä.
Tästä saatiinkin hyvä aasinsilta Lahteen ja noihin hienosti suomalaisen talvi- ja yksilöurheilun alennustilan katkaiseviin maailmanmestaruuskisoihin!
Kuvaan nyt valmistautumisen perusteet hyvin suurpiirteisesti: jokaisen urheilijan tavoite on olla parhaassa fyysisessä suorituskunnossa arvokisojen aikana. Toteuttaminen vaatii lähinnä fysiologian ja oman kehon toiminnan tuntemusta. Henkisen tilan virittämiseen työkaluja on lukemattomia, psykologi alan ammattilaisena osaa auttaa jokaista oman flow- tunteensa löytämistä kovankin paineen alla. Töitä tekemällä sekin puoli kehitettävissä.
Ja nyt sitä ollaan sitten puomilla. Tiedät olevasi fyysisesti talven parhaassa kunnossa, muutahan sitä ei osaa toivoakkaan! Mutta.
Palataan siihen naulaesimerkkiin, vaikka sen käyttö alkaneekin jo ensimmäisellä läpilukukerralla hävettäämään.
Kahdellakymmenellä urheilijalla on kädessään vasara, jolla naulan voi pamauttaa sisään. Loput kolmekymmentä ovat varanneet mukaansa kuusiokoloavaimia, akkuporakoneita, kiintolenkkiavaimia, sahoja muiden naulojen katkomiseen, hiomapaperia pilkkuja varten ja niin edelleen.
Näille kahdellekymmenelle urheilijalle jaetaan naulat, joista osa on valmiiksi käyriä, osa väärinpäin, osa niin isoja ettei yksinkertaisesti vasarassa riitä joulet. Toisinsanoen olosuhteet, välineet, paineet ja muut astuvat mukaan peliin. Lyöntivaiheessa jollakulla käsi hikoaa, toista kaveri vähän tönäisee. Lopulta vaan kolme kaveria saa sen naulan sisään. Ja tälläkertaa minä en saanut . Kyllä minulla vasara oli ja jonkun kerran hyvä naulakin, mutta lopputulokseen vaikuttavat tekijät, siis oma suoritus sekä ulkopuoliset muuttujat, eivät olleet osuneet yhtäaikaa yhteenkään kisaan.
Yhteenvetona kisoista: hypyistä hyviä oli kolme neljästä; pienen mäen henkilökohtaisen kisan hyppy oli huono.
Hiihtosuorituksista hyviä oli kaksi, pienenmäen henkilökohtaisen kisan sekä joukkuekisan hiihdot. Toki muiden suoritukset myös tähän osin vaikuttavat letkojen muododtuessa, joten fyysistä suoritusta on vaikea arvioida suoraan hiihtoajan mukaan.
Tulosta ei tullut joten en ole kisoihin tyytyväinen, mutta elämä ja työnteko jatkuu.
Maailmancup jatkuu osaltani sijalla 7., jonka säilyttämistä kauden loppuun pitäisin tämän kauden tavoitteiden mukaisena. Oslon perusteella viimeinen viikko tuntunee nälkävuoden mittaiselta, olo on hakattu niin henkisesti kuin fyysisestikin!
Ja mitä kauden jälkeen? No reissuun! Sillä reissulla ei ole aikataulua eikä herätystä, ei lounas- tai päivällisaikaa. On vain aikaa. Reissun jälkeen otan kitaran käteen ja linnoittaudun läppärini ääreen pariksi viikoksi! Ai sitä luomisen tuskaa! Kauden aikaiset sävellykset ovat toistaiseksi melko mollivoittoisia, saa nähdä muuttaako Trondheim tai Schonach tilannetta!
Lopuksi, jotta saadaan tarinalle onnellinen loppu, palataan homman juurille. Tekemisen ilo päivästä toiseen, halu kehittyä, unelma tavoitteiden saavuttamisesta, ja kaikki muut niin hienot urheilun tarjoamat jutut jotka usein tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, nousevat vaikeina aikoina suureen arvoon. Hyvien kisojen jälkeenhän sitä on yhtä hymyä ja kaikki tuntuu kivalta, mutta jos tulos ei miellytä, täytyy voima kaivaa muualta. Vaikka tavoitteisiin ei aina päästä ja tulokset eivät ole optimaalisia, on jokaisella urheilijalla oikeus nauttia työstään päivästä toiseen. Itse en ole siinä vielä kovin hyvä, mutta koen kehittyneeni. Se on mielestäni tärkein työkalu, mikä pakkiin on tälläkaudella saatu.
-Ilkka
ps. Koska ideana on kirjoitella toistekin, kyselkää ihmeessä aina jatkossakin mieleenne tuelvia kysymyksiä! Ja ei tarvitse puhua edes urheilusta!
